vuoden 2024 kirjasuosikit.

Vuonna 2024 luin 26 kirjaa. Luin siis 25 kirjaa enemmän kuin edellisenä vuonna. Olen aika varma, että luin edellisvuonna yhden kirjan, vaikka en muista että mikä kirja se mahdollisesti oli. Ehkä joku dekkari isin ja maman kirjahyllystä. Vuoden 2024 lukulistalle mahtui paljon hyviä kirjoja. On vaikeaa laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Laitoin kuitenkin. Tai ainakin valitsin suositeltavaksi viisi kirjaa, vaikka olisin voinut helposti suositella vaikka kymmentä. Nämä eivät ole mitenkään järjestyksessä muuten, paitsi että säästin suosikkini viimeiseksi.

1. Ylpeys ja ennakkoluulo

Keväällä katsottuani Netflixistä Ylpeys ja ennakkoluulo -elokuvan ehkä neljättä kertaa, keksin, että sen voisi lukea myös kirjana. Ja niin tein. Elokuvan nähneenä tarinan juoni oli jo jokseenkin tuttu ja odotin kirjalta paljon, koska pidän myös siitä tehdystä elokuvasta. Toisaalta epäilin Ylpeyden ja ennakkoluulon olevan vähän vaikealukuinen ja puuduttavaa luettavaa. Olin epäilyjeni kanssa onneksi melko väärässä. Alussa olin hetkittäin hukassa henkilöistä ja siitä kenestä puhutaan, mutta kun tarinassa pääsi vauhtiin se suorastaan imaisi mukaansa ja uppouduin pitkiksi ajoiksi kerrallaan kirjan pariin. Ylpeys ja ennakkoluulo kätki sisäänsä hauskaa ja nokkelaa sanailua, persoonallisia henkilöhahmoja ja oivallisia huomioita aikansa ihmisistä (hyvässä ja pahassa). Kirja kertoi Bennetin perheen viidestä tyttärestä ja heidän rakkauselämästään ja erilaisista lähestymistavoista ihmissuhteisiin. Jos pitäisi kuvailla kirjaa yhdellä sanalla, sanoisin sen olleen viihdyttävä. Ehkä sillä uudella suomennoksellakin oli merkitystä viihdyttävyyteen ja positiiviseen lukukokemukseen. (Oikeasti kyllä valitsin juuri sen suomennoksen hurmaavan vaaleanpunaisen kannen enkä loistavan suomennoksen takia.) Annan Ylpeydelle ja ennakkoluulolle arvosanaksi 5/5 vaikka en lukemiani kirjoja varsinaisesti arvostelekaan ja aion suositella sitä loppuelämäni ajan kaikille kirjasuosituksia kysyville.

2. Akhilleen laulu

Minusta kreikkalainen mytologia on hyvin kiehtovaa ja ehkä juuri siksi odotin niin kovasti Madeline Millerin kirjojen lukemista. Ensimmäiseksi lukemani auringonjumala Helioksen hylkiötyttären Kirken tarina oli todella hyvä, mutta se ei vedä vertoja Akhilleen laululle. Homeroksen Iliakseen (Iliaaseen?) pohjautuva Akhilleen laulu on kuvaus Troijan sodasta ja kahden pojan kasvutarinasta lapsista sotasankareiksi ja ystävyksistä rakastavaisiksi. Patrokles on pettymys isälleen, Akhilleus oli legenda jo syntyessään. Kirjassa eletään maailmassa, jossa homoseksuaalisuus ei lähtökohtaisesti ole hyväksyttyä ja jossa jumalat ovat päättäneet Akhilleen kohtalon etukäteen. Päähenkilöt Patrokles ja Akhilleus tekevät kaikkensa pitkittääkseen yhteistä aikaansa, jonka traaginen loppu häämöttää suoraan heidän edessään. Minäkin yritin kaikin keinoin pitkittää aikaani kirjan parissa, sillä tiesin sen loppuvan surullisesti ja välttelin lopun kohtaamista pitkän aikaa. Olen iloinen että luin kirjan lopulta loppuun, vaikka se olikin loppua kohden juuri niin musertava (tai sielua raastava, kuten kirjoitin päiväkirjaani) kuin odotinkin. Kirjasta tuli heti yksi suosikeistani ja aivan vuoden loppumetreille saakka se piti listallani ykköspaikkaa hallussaan.

3. Dorian Grayn muotokuva

Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva on sellainen kirja jonka tarina pyörii mielessä vielä välillä lukemisen jälkeenkin. Tiedän kirjan jakavan paljon mielipiteitä. Minusta se oli kaikessa kummallisuudessaan sellainen kirja, että sitä luki pääosin mielellään eteenpäin. Kirja kertoi ihmismielen pinnallisuudesta, nuoruuden ja kauneuden ihannoinnista ja siitä mitä tapahtuu, jos pinnallisia asioita alkaa arvostaa liikaa. Tarina oli välillä vastenmielinen, välillä hauska ja koko ajan vähän outo. Kirjan päähenkilö Dorian Gray on vaikutuksille altis nuori mies. Lordi Henry huomaa sen ja alkaa manipuloimaan Doriania tekemään ja kokeilemaan kaikenlaista. Lordi Henryn sanojen myötä Dorian Gray tulee tietoiseksi omasta ulkonäöstään ja toivoo pysyvänsä aina samannäköisenä kuin hänestä nuorena maalattu muotokuva. Toive toteutuu ja Dorian pystyy tekemään mitä tahansa ilman, että synnit jättävät jälkeäkään hänen kasvoihinsa. Pian Dorian huomaa muotokuvansa muuttuvan tekojensa ja ikääntymisensä myötä, mutta sen huomattuaan asioita on liian myöhäistä korjata. Dorian on jo ehtinyt myydä sielunsa pahuudelle.

4. Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä

Aloitin lukemaan Taylor Jenkins Reidin kirjoittamaa kirjaa Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä yhtenä lokakuisena perjantaina junassa ja luin kertaistumalta ensimmäiset sata sivua. Kirja koukutti heti ensisivuilta alkaen. Mitä muutakaan voisi odottaa, kun puhutaan Hollywood-ikonin skandaalien täyteisestä glamourelämästä? Samaan aikaan kun kirja kertoo aikansa kuuluisimman näyttelijän tarinaa, se käsittelee mielestäni kahta isoa teemaa: mitä kaikkea ihminen on valmis tekemään päästäkseen julkisuuteen ja mitä kaikkea ihminen on valmis tekemään sen eteen, että jotkut palaset elämästä pysyvät julkisuudelta salassa. Toiset asiat ovat sellaisia, että ne salatakseen on uhrattava matkalla ihmissuhde, ehkä useampikin. Hollywoodin glamour ei ehkä olekaan ihan niin hohdokasta kuin miltä ulospäin vaikuttaa. Lopun juonenkäänteet eivät ehkä olleet aivan mieleeni, mutta muutoin kirja oli varsin viihdyttävä ja sitä oli hauskaa lukea eteenpäin. Aion tulevanakin vuonna jatkaa Taylor Jenkins Reidin kirjojen parissa, sillä joulupaketista paljastui hänen toinen teoksensa Juhlat Malibussa. Odotan sen olevan yhtä lailla mukaansatempaava ja viihdyttävä kuten tämä Evelyn Hugon tarinakin oli.

5. Tuhat loistavaa aurinkoa

Siinä vaiheessa kun olin varma, etten ehdi lukea tänä vuonna toista Akhilleen laulun kaltaista sielua ja sisuskaluja raastavaa kirjaa, tulin tarttuneeksi Khaled Hosseinin kirjaan Tuhat loistavaa aurinkoa. Siis se kirja, josta mainitsin aiemmin täällä blogissa kun löysin sen parilla eurolla kierrätyskeskuksesta. Voi pojat mikä lukukokemus ja tunteiden vuoristorata järkytyksestä ja epäuskosta aina pienesti kasvavaan toivonkipinään tuon kirjan kansien välistä löytyikään. Heti tarinan alussa maalaillaan kuvaa maailmasta, jossa naisen ei ole hyvä olla ja sellaisena maailma kirjan edetessä pitkälti pysyykin. Kirja kertoo kahden afganistanilaisnaisen Mariamin ja Lailan elämästä. Naiset päätyvät erilaisista lähtökohdista ja erilaisten kokemusten saattelemana kumpikin saman miehen vaimoksi. Kirja oli niin täynnä julmuutta ja väkivaltaa ja kuolemaa ja kaikkea ikävää, että välillä oli pakko keskeyttää sen lukeminen. Kirjassa käsiteltiin Afganistanissa riehuvaa sotaa ja sen keskellä naisen asemaa (tai enemmänkin sen puutetta) ja niinä hetkinä, kun kirjaa pystyi lukemaan, suorastaan ahmin tarinaa eteenpäin. Tarina oli koskettava, koukuttava, hirveä, traaginen ja omalla tavallaan myös kaunis ja toiveikas. Mamalle sellainen huomio, että tätäkin lukiessa joudut ehkä varaamaan nenäliinan jos toisenkin käden ulottuville. Olin aiemmin sitä mieltä, että Akhilleen laulu on suosikkikirjani mutta ehkä sittenkin tämä kirja vie sen paikan.

Ekstramaininnat haluan antaa seuraaville kirjoille (en kuitenkaan pysynyt siinä viiden kirjan suosittelussa, hups): Tällä tavalla hävitään aikasota, joka kertoo kahden sodan vastakkaisilla puolilla taistelevan agentin välisestä kirjeenvaihdosta. Vasta kirjan puoliväliä lähestyessä aloin vähän saamaan käsitystä siitä mistä kirja kertoo. Se oli hämmentävä, kauniisti kirjoitettu (suorastaan runollinen) tarina, jonka lukeminen tuntui sellaiselta unelta joka ihmetyttää heräämisen jälkeen ja jota ei aamupalapöydässä osaa pukea sanoiksi ja selittää muulle perheelle. Juoni tässä kirjassa oli mitäänsanomaton, mutta hahmojen välisen kirjeenvaihdon kehittymisen seuraaminen oli jopa koukuttavaa. Näin päästin perheeni päiviltä, kertomus Gracesta joka istuu vankilassa murhasta jota ei tehnyt, mutta ei niistä monista murhista jotka hän teki. Kukaan ei tiedä, että Grace on murhannut koko perheensä ja nyt hän vankilassa istuessaan kirjoittaa tarinansa ylös ja kertoo, miten on onnistunut murhaamaan perheen verran ihmisiä kenenkään huomaamatta. Kirke, aiemmin mainitun Madeline Millerin toinen kreikkalaiseen mytologiaan liittyvä kirja joka kertoo tarinan auringonjumala Helioksen tyttären Kirken kasvusta perheen mustasta lampaasta mahtavaksi noidaksi. Kiltin tytön murhaopas, koukuttava murhamysteeri jossa lukioikäinen Pippa päättää kouluprojektinaan selvittää muutama vuosi aiemmin kotikaupungissaan tapahtuneen murhan. Tämän jatko-osa Kiltti tyttö, julma kosto oli ehkäpä jopa ensimmäistä parempi, trilogian viimeistä osaa en ole vielä lukenut mutta jos vain saan kirjan tänä vuonna käsiini niin aion lukea sen. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä Emily Henryn kirjat, jotka tuntuvat romanttisen komediaelokuvan ja kuukauden mittaisen kesäloman yhdistelmiltä. Luin Lomalla kaikki on toisin (oli ihan ok) ja Happy Place (suomennettu kaiketi nimellä Lempipaikka, tykkäsin).

Ensi vuodelle tiedossa on jo monenlaista luettavaa. On joululahjakirjaa ja sellaisia, mitä tilasin Vintedistä (kun halvalla sain), vaikka ei pitänyt ostaa sieltä mitään kirjoja vaan myydä ylimääräisiksi jääneitä vaatteita. Oho hups. Kerron niistä lisää vaikka sitten kun on niiden vuoro tulla luetuksi.

 

keikkajuttuja ja juomakokeiluja.

Viime vuonna kävin tosi monella keikalla ja näin noin kymmenen artistia livenä. Jos siis lasketaan mukaan myös isommilla keikoilla mukana olleet lämppärit. Kyllä ne kai lasketaan. Tänä vuonna panostin keikkojen osalta määrän sijaan laatuun ja vuoden keikkasaldo on säälittävät kolme kappaletta. Mutta jos vuoden ainoat keikat ovat Coldplay, Kuumaa ja Kaija Koo, niin kyllä se on ihan hyvä lista lyhyydestä huolimatta. Kaikki kolme keikkaa olivat hyviä. Coldplayn keikka oli visuaalisesti hienoin kaikkien valorannekkeiden ja muiden härpäkkeiden ansiosta. Kaija Koon keikalla oli kovimmat bileet ja kovaäänisimmät yhteislaulut. Toisaalta, Kaija Koon keikka oli ainoa jossa olin permannolla ja ainoa, jossa minulla ei ollut korvatulppia korvissa, että ehkä niilläkin on jotain vaikutusta. Kuumaan näin nyt kolmatta kertaa livenä. Se on joka kerta yhtä hyvä. Ensi vuodellekin on tiedossa jo monta keikkaa.

Kaikenlaista muutakin on tapahtunut. On jo melkein joulu. Tampereella on satanut valtavasti lunta. Teitä on aurattu huonosti. Tiistaina katsoin ikkunasta, kun joillain pojilla jäi mersu hankeen jumiin. Minusta on kyllä aivan typerää ajaa se auto sinne auraamattomaan paikkaan, varsinkin kun toiselta puolelta taloa oli aurattu auton mentävä reitti ovelle asti. Mutta sainpahan viihdykettä katsellessani ikkunasta niiden poikien yritystä saada auto liikkeelle. Lopulta ne onnistuivat.

Olen käynyt Tampereen joulutorilla ainakin kuusi kertaa ja vähän muuallakin (en yhtä monesti) katselemassa joulujuttuja. Tallipihalle oli tuotu Lumiukko-elokuvan lumiukon näköinen koriste ja siellä oli myös suloinen aasi ja poni (lumiukko ei ollut oikea, eläimet olivat). Pikkujouluissakin olen ollut peräti kahdesti. Yhdet pikkujoulut järjestimme ystäväni kanssa kahdestaan. Teimme riisipuuroa ja joulutorttuja ja minttukaakaota ja pelasimme lautapelejä. Töissäkin on ollut riisipuuroa ja joulutorttuja tarjolla ja glögiäkin. Olen alkanut tykkäämään glögistä. Kerran kävin kirkossakin. Siellä oli juuri jokin konsertti menossa, ei sentään kenenkään häät tai hautajaiset onneksi. Hetken aikaa jaksoin kuunnella kirkkomusiikkia kunnes piti päästä pois.

En saanut töistä pitkää joululomaa. On vähän ikävää mennä jo tapaninpäivänä takaisin töihin. Toisaalta silloin saa tuplapalkan. Se on ihan kiva juttu. Kesälomatoiveitakin pitäisi kuulemma miettiä. Eihän tässä ole joulukaan vielä ollut ja puhutaan jo kesälomista. Kyllä pitäisi vähän enemmän arvostusta antaa talvelle eikä miettiä kesää silloin, kun käsillä on paras vuodenaika. En varmasti aio ajatella kesälomaa vielä moneen kuukauteen yhtään sen enempää kuin on välttämätöntä.

Pitäisi siivota. Koti kaipaisi vähintäänkin imurointia ja ehkä muutakin siivousta. Jos joku vielä miettii minulle viime hetken joululahjaa, niin voi tulla vaikka siivoamaan tänne. En tykkää siivoamisesta. Pipareitakin ajattelin leipoa viikonloppuna. Ehkä teen pienen piparitalon tai sitten vain tavallisia pipareita. Riisipuuroakin tekisi mieli vaikka olen syönyt sitä jo monet kerrat. Voiko riisipuuroa syödä liikaa? Kuinka paljon on liikaa?

Glögistä on muuten mainittava vielä sen verran, että testasimme kaverin kanssa eilen miltä lonkero maistuu glögitiivisteellä maustettuna ja tuleeko lämpimästä glögistä hyvää jos sinne laittaa giniä sekaan. Keksintömme nimet ovat kai glonkero ja glögini. Molemmat olivat hurjan hyviä. Glonkero maistui kylmälle glögille ja glögini maistui tavalliselle glögille. Annan molemmille arvosanaksi 5/5. Hartwall voi ottaa tästä ilmaisen vinkin ja tuoda ensi jouluksi markkinoille ihan oikean glögilonkeron. Odotan siitä ananaslonkeron kaltaista hittituotetta.

vaarallinen kauppareissu ja epämääräisiä huonekaluja.

Olen ollut vähän flunssassa. Enkä edes ihan vähän, vaan ihan sellaisessa kunnon ruttotaudissa lauantaista asti. Pian tulee viikko täyteen. Tässä flunssassa hirveintä on ollut se, että olen viime päivät selvinnyt toisinaan jopa ruhtinaalliset viisitoista minuuttia niistämättä. Nenänpielet rapistuvat tätä menoa kokonaan pois. Toiset ihmiset ovat sillä tavalla kuvainnollisesti limaisia, mutta minulla on ollut ihan kirjaimellisesti aika limainen olo.

Kävin tänään ostamassa joulutorttuaineksia lähikaupasta. Kolmensadan metrin matka oli koitua kohtalokseni. Tässä vaiheessa on ehkä hyvä tietää, että matkani lähikauppaan on koko matkan ylämäkeä. Oli se takaisinpäinkin aika koettelemus. Kävin kauppamatkalla niin lähellä kuolemaa, että kuulin jo moottoritien kaukaisen huminan korvissani (jos et tiedä mihin viittaan, sivistä itseäsi kuuntelemalla tämä).

Siinä elämän syrjässä roikkuessani tulin ajatelleeksi, että suomen kielessä on valtava määrä kummallisia sanontoja ja synonyymejä ja kiertoilmaisuja eri asioille. Kuoleminen on niistä yksi. Olettekos koskaan miettineet, kuinka monella eri tavalla kuoleman voi ilmaista? Osa tavoista on humoristisia. Kai kuolema on helpompi kestää kun sitä keventää vitsailemalla. Potkaista tyhjää. Heittää lusikka nurkkaan. Vaihtaa hiippakuntaa. Heittää veivinsä (mikä ihme on veivi?). Toisaalta suomen kielessä on myös valtava määrä kauniita ilmaisuja kuolemalle. Vaipua ikiuneen. Nukkua pois. Siirtyä ajasta ikuisuuteen. Lähteä viimeiselle matkalle. Siirtyä tähdeksi taivaalle. Matkata tuonpuoleiseen.

Aloin pohtimaan myös muita sanontoja, mutta kirjoitan niitä varmaankin omaan postaukseensa ellei tämä ruttotauti vie mennessään. Muutaman ajatuksen haluan kuitenkin kirjoittaa vielä tähän. Olin ensimmäistä päivää uudessa työssä ja päällimmäinen ajatus joka sieltä jäi mieleen oli kysymys siitä, että mikä on lipaston ja kaapin ero. Kotona isi sekoitti mieltäni vielä lisää muistuttamalla, että on olemassa myös senkki. Minä lisään nyt, että on vielä muuten piironkejakin. Eihän näistä ota selkoa ollenkaan. Netistä löytyi vastauksia vain erinäisiltä keskustelupalstoilta ja sitä päivää ei tule, että minä uskoisin mitään mitä vauva piste fi:ssä sanotaan. Huonekalujen määritelmät jäävät siis luultavasti ikuisesti mysteeriksi.

Nyt jatkan sairaslomapäivän viettämistä syömällä joulutorttuja ja juomalla ihanaa inkiväärijuomaa. Loppuun haluan vielä sanoa, että tätä postausta kirjoittaessani tulin googlanneeksi elämän syrjässä roikkumisen. Halusin tietää onko se käypä sanonta. Google antoi minulle kriisipuhelimen numeron. Googlelle (ja miksei muillekin) tiedoksi, että minulla on kaikki ihan hyvin. Ei tarvitse huolestua.

ensilumi vai takatalvi?

Tänään satoi ensilumi. Ellei ensilumi sitten satanut huhtikuussa. Huhtikuun puolivälissä nimittäin satoi lunta. Silloin mietin takatalven ja ensilumen eroa. Jos huhtikuussa sataa lunta, mutta kaikki talven lumet ovat kuitenkin jo sulaneet pois, onko se enää takatalvi vai sittenkin ensilumi? Missä se raja menee? Loogisesti raja menisi Juhannuksessa, se kun on sopivasti siinä vuoden puolivälin tienoilla. Harva asia kuitenkaan on looginen.

Aamulla otin ensimmäistä kertaa tälle talvea pipon käyttöön. Toppatakin kaivoin esille jo alkuviikosta. Talvi on pukeutumisen kannalta hankalaa aikaa koska jos pukeutuu sillä tavalla, että tarkenee ulkona niin bussissa tulee hirveä hiki ja jos pukeutuu niin, että bussissa hiki ei valu noroina selkää pitkin niin ulkona paleltuu. Työmatkan aikana ei kuitenkaan viitsi riisuutua ja pukeutua, vaihdan kuitenkin bussia puolivälissä matkaa eli matka olisi yhtä pukeutumista. Ja sitäpaitsi oletteko koskaan yrittäneet ottaa takkia pois ruuhkabussissa, kun siinä vieressä istuu joku? Se ei onnistu ilman että nyrkki osuu viereisen naamaan. En pidä siitä, että tuntemattomat istuu bussissa viereen mutta en silti ryhdy lyömään kanssamatkustajia. Välillä kyllä tekisi mieli vähän motata, jos vieressä istuva puhuu kovaan ääneen puhelimessa. Yhtenä aamuna toissaviikolla olin aamubussin ainoa matkustaja. Minusta se oli outoa, mutta kaverit väittivät sen olevan normaalia ja johtuvan siitä, että olin liikenteessä ennen aamuseitsemää.

Huomenna aion tehdä hampurilaisia. En ole tainnut tehdä hampurilaisia kertaakaan yksin asuessani. Se ei tunnu ruualta jota syödään yksin. Huomenna kuitenkin syön, ellei joku ilmesty kylään. En usko että ilmestyy, mutta ei sitä ikinä tiedä. Teen varmaankin myös itse ranskalaisia ja juustosarvia jos lämmitän muutenkin uunia. Olisin tehnyt juustosarvia jo tänään, mutta kaapissa ei ollutkaan jauhoja. Yleensä kaapista ei löydy mitään silloin, kun jotain tekisi mieli.

Olen mennyt uuteen työpaikkaan ja sen takia olen nykyään tylsä aikuinen. Olen joko töissä tai kotona tekemässä eväitä töihin tai sitten siivoan. Tätäkö on aikuisen elämä? Töissä on onneksi kivaa. Olen kyllä ehtinyt myös nähdä paljon kavereita ja käydä ihastelemassa keskustassa valoviikkojen taideteoksia ja syksyisiä kurpitsa-asetelmia. Tammerkoskessa oli joku tanssivien vesien näytös ja olisin varmasti itse suunnitellut paljon näyttävämmän show'n. Aina pitäisi tehdä kaikki itse jos haluaa kunnollista.

Huomenna menen kävelylle nauttimaan lumesta, jos se ei ole yön aikana sulanut pois.

aikuisuuden huonoja puolia.

Aikuisuuden huonoimpia puolia on ehdottomasti se, että nykyään vanhemmat eivät enää ota mukaan ulkomaanmatkoille. Sen jälkeen kun täytin kahdeksantoista olen käynyt maman ja isin kanssa yhdessä vain mummolassa ja Tallinnassa (ja Pärnussa, mutta se lasketaan tässä tapauksessa Tallinnaksi). Minusta kumpikin on oikein mainio matkakohde. Silti vaihtelu varmasti virkistäisi. Olen kyllä matkustanut omatoimisesti ulkomaille pariin kertaan, mutta muutaman päivän opiskelijabudjettilomaa ei oikein voi verrata sellaiseen viikon mittaiseen seikkailuun, missä vanhempien kanssa on lapsena oltu. Toistaiseksi ulkomaanseikkailuni rajoittuvat google mapsin street view -ominaisuuteen ja se ei ole kummoista seikkailua se.

Sitten on tietysti laskujen maksamista ja jatkuvaa ruuanlaittoa ja siivoamista mitkä aikuisuudessa ottaa joskus päähän (sinne takaraivoon varmaan, mistä tovi sitten kirjoitin tänne). Muuten ei ole ollut valittamista. Tai on kyllä ollut ja tulee varmasti olemaan. Juuri nyt ei kuitenkaan tule mitään erityisen ikävää mieleen. Kerron sitten jos tulee.

Olen muuten tehnyt sellaisen huomion, että muiden tekemä ruoka taitaa olla aina parempaa kuin omatekemä. Sitä en tiedä johtuuko se siitä, että muut olisivat parempia kokkeja (tuskin) vai siitä, että on vain hirveän kivaa istahtaa ruokapöytään kun joku muu on nähnyt vaivan ruuan eteen (todennäköisesti). Mikään ei ole parempaa kuin se, että voi välillä mennä vanhempien tai kavereiden luokse syömään maukasta ruokaa. Pelkkä ajatuskin tekee nälkäiseksi. Ajatteleekohan kaverit minun luona minun tekemää ruokaa syödessä, että se on maailman parasta.

Viime viikolla oli Hämeenkadun appro. Koko illan satoi vettä. Onneksi ei kuitenkaan ollut kauhean kylmä eikä satanut kauhean paljon. Yleensä aina silloin sataa vettä ja on kylmä kun on approt. Se saattaa myös johtua vuodenajasta. Sain approkierroksen päätteeksi uuden haalarimerkin ja se on oikeastaan aika ruma. Ei haittaa, sillä haalareissa ei ole enää hirveästi tilaa uusille merkeille muualla kuin lahkeen sisäsyrjällä ja sieltä rumaa merkkiä ei heti ensivilkaisulla huomaa. Ainakaan toivottavasti. Approilla oli taas hirmuisen hauskaa kuten aina. Hyvällä seuralla on varmasti vaikutusta. Oli niin hillittömän villi ilta, että jätin jatkot välistä ja olin ennen yhtätoista kotona. Se oli illan parhaimpia hetkiä. Olenkohan tulossa vanhaksi.

Kaupoissa on ollut joulukalentereita myynnissä jo monta viikkoa ja Stockmannillekin oli pystytetty jo jouluosasto. Olen alkanut suunnittelemaan joululahjoja ja joululahjatoivelistoja ja sitä millaisen joulukalenterin hankin. Melkein leivoin jo joulutorttujakin, mutta teinkin ison kasan korvapuusteja. Ostin myös joululta maistuvaa teetä. Syksy on ollut kiva mutta ihanaa kun on kohta joulu. Odotan joulumarkkinoita ja keskustan jouluvaloja ja piparitalotalkoita.

kävin lamppukaupoilla ja urheilutapahtumassa.

Missä vaiheessa saavuttaa sen iän, että voi epäironisesti sanoa "silloin kun minä olin nuori"? Tuota lausetta tuntuvat kaiken ikäiset viljelevän ympäriinsä. Toisinaan se on vitsi. Mutta ei aina. Missä vaiheessa vitsistä tulee todellisuutta? Googlen mukaan nuoruus päättyy ikävuosien 22, 24 tai 29 aikana. Yhden määritelmän mukaan olen jo kasvanut nuoruudesta ohi vuosikausia sitten ja toisen mukaan minulla on vielä monta vuotta nuoruutta jäljellä. Kolmannen määritelmän mukaan nuoruus on juuri parhaillaan valumassa käsistäni. Mikä on totuus ja onko tarpeen kehittää ikäkriisi?

On taas tapahtunut niin hirveän paljon kaikenlaista viime blogikirjoituksen jälkeen. Kävin lamppuostoksilla. Se oli hirveää. Osoitan syyttävällä sormella Thomas Edisonia tai jotakuta toista lamppujen kehitykseen vaikuttanutta henkilöä, tarkalleen ottaen sitä joka keksi, että on hyvä idea tehdä lamppuihin erikokoisia kantoja. Ja mikä pahempaa, se lampunkannan koko on kehdattu jättää merkitsemättä siihen lamppuun. Lamppukaupoilla kävi jotakuinkin näin: otin kotona kuvat lampuista joiden tilalle piti etsiä uudet. Toisessa luki kaikki tarvittavat tiedot ja löysin sen tilalle uuden lampun. Toisessa lampussa ei lukenutkaan kannan mallia ja kuten arvata saattaa, en löytänyt sille korvaajaa kaupasta. Joudun varmaankin lähtemään uudelleen lamppukaupoille sen lampun kanssa, että voin verrata sitä kantaa kaikkiin myytäviin lamppuihin löytääkseni sopivan uuden. Kyllä raivostuttaa tällainen ja vaadin ihmisiä vastuuseen siitä, että joudun nyt elämään kynttilänvalossa kuin keskiajalla konsanaan. 

Toisen retken tein kierrätyskeskukseen ja se olikin onnistuneempi matka. Löysin sieltä kirjan joka minulla on ollut kirjastossa varauksessa ikuisuuden ja kaiken lisäksi se maksoi vain euron. Kyseessä on Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa ja aion aloittaa sen lukemisen heti, kun saan kaikki tällä hetkellä kirjastosta lainassa olevat kirjat luettua. Toivottavasti siis pian. Menin kierrätyskeskukseen toivoen, että löytäisin sieltä kivan yöpöydän. En löytänyt. Siellä ei ollut yhtään kivoja yöpöytiä ja kaikki muut edes etäisesti kivannäköiset kalusteet maksoivat kolmenumeroisia summia. Joudun varmaankin tekemään yöpöydän itse tai hankkimaan sopivan Ikeasta. 

Kavereiden kanssa olen tehnyt vaikka mitä. Yhtenä päivänä meinattiin mennä syömään Ravintola Telakkaan, mutta siellä oli sinä iltana artisti esiintymässä joten mentiinkin muualle. Ei minulla ole mitään Jesse Kaikurantaa vastaan, mutta kahdenkymmenen euron sisäänpääsymaksu oli vähän liikaa kun tarkoituksena oli käydä vain syömässä burgereita. Mentiinkin sitten meksikolaiseen ravintolaan syömään tacoja ja quesadilloja. Ne maistuivat oikein hyvin. Sitten ollaan pidetty peli-iltoja ja tehty pizzaa (osallistuin tällä kertaa vain pizzan syömiseen) ja käyty kansainvälisillä markkinoilla ja sellaista. Markkinoilta ostettiin valtavan kokoisia pretzeleitä ja mentiin syömään niitä joen rantaan. Siinä sattui juuri silloin kulkemaan joku maratonin tai muun juoksutapahtuman reitti ja kylläpä oli hauskaa katsella ihmisiä urheilemassa ja hikoilemassa samalla, kun itse sai nauttia auringonpaisteesta ja hyvistä eväistä. Se oli urheilupäivä minun makuun. Ilmassa ei kyllä ollut sitä kuuluisaa suuren urheilujuhlan tuntua mutta oli lämmintä ja tuntui kivasti syksylle.

elämänohjeita autot -elokuvasta.

Voiko animaatiohahmoa ihailla ja pitää roolimallina? Minä taidan jossain määrin ihailla Salama McQueenia ja haluan ottaa siitä mallia elämässä (Autot -elokuva sattuu myös olemaan suosikkielokuvani, että sillä saattaa myös olla merkitystä). Salama McQueen on uskomattoman hienosti rakennettu elokuvahahmo ja minä kerron nyt miksi. Salama McQueen osoittaa, että elämässä pääsee etenemään vain osan matkasta olemalla ylitsevuotavan itsevarma ja joskus jopa tuskallisella tavalla röyhkeä. Se ei kuitenkaan riitä. Saavuttaakseen ruutulipun ensimmäisenä tarvitsee olla sopivassa suhteessa myös nöyrä ja periksiantamaton. Täytyy olla vähän epäitsekäs ja asettaa muiden tarpeet omien edelle.

Autot -elokuva opettaa, että vain itseään ajattelevista voittajista ei tule sankaria. Lopulta sankariksi kruunataan se, joka välittää ympärillään olevista. Voittaja on vain voittaja, mutta aidosti hyvistä tyypeistä tulee legendoja. Toisin sanoen: ole Salama McQueen, älä Jasu Juntti.

Verrataanpa Autoja vaikkapa Leijonakuninkaaseen, joka on myös yksi suosikkianimaatioitani. Siinä on leijonapojan hieno kasvutarina lapsesta aikuiseksi, mutta opettaako se katsojalleen mitään muuta kuin sen, että hankalasta lapsuudesta huolimatta voi silti olla isona kuningas? Hyvin harvoista lapsista tulee isona kuninkaita. Useammista lapsista tulee isona urheilutähtiä tai maailmanmestareita tai muita menestyjiä. Siispä Salama McQueen parempi roolimalli, sillä se opettaa todennäköisemmin oikeasta elämästä. 

Minusta ei ole kovinkaan suuri ihme, että Autojen suurimpana fanina löysin itseni yhtenä sunnuntaina katsomassa formuloita ja että koukutuin siihen ensisilmäyksellä. Minulle Autot taisi olla portti moottoriurheilun pariin. Jokainen formulaviikonloppu tuntuu Autojen jatko-osalta. Leijonakuninkaasta en koskaan kehittänyt itselleni sellaista pakkomiellettä, että istuisin edelleen joka lauantai-ilta television ääressä katsomassa Avaraa luontoa. 

Omaksuin kai alitajuntaisesti luonnontieteilijän sijaan moottoriurheilun niin vahvasti osaksi omaa persoonaa, että lähdin opiskelemaan teknistä alaa ja menin mukaan kouluprojektiin, jossa rakennettiin oma formula. Se kokemus tiputti minut jostain autonrenkaan muotoisista pilvilinnoista takaisin maan pinnalle ja huomasin pian, että autoala ei olekaan ihan kuin Autot -elokuvien Syylari City. Uusi kiiltävä maalipinta, tavallisten mustien renkaiden tilalle vaihdetut valkokylkiset renkaat ja loraus biopolttoainetta tankissa ei riitä mihinkään. Ehei ei sinne päinkään. Jatkossa pysyttelen suosiolla katsojan roolissa ja jätän auton tuunaamisen suosiolla oman elämänsä Luigeille ja Guidoille.

Olen kuluttanut aika pitkän tovin elämässäni yksittäisen animaatiohahmon ja elokuvan analysoimiseen ja vähän myös elokuvan esittämän elämän omaksumiseen. Pitäisi kai siirtyä elämässä eteenpäin ja analysoida seuraavaksi jotakin toista elokuvaa. Shrek voisi olla hyvä vaihtoehto. Vielä ei ole sen aika. Olen kuitenkin aikuinen ja aikuisuuden parhaisiin puoliin kuuluu se, että voi tehdä ihan mitä tahansa, vaikka sitten ottaa mallia puhuvasta punaisesta autosta vuosi toisensa jälkeen. Niin minä aion tehdä. 

Taidanpa muuten katsoa Autot -elokuvan pitkästä aikaa. Ehkä myös Leijonakuninkaan. Ainakin Autot.