maanantai 23. syyskuuta 2024
omenapiirakkakeksejä ja kirjakriisin jatko-osa.
tiistai 17. syyskuuta 2024
kotona ja kylillä.
Sellaista olen tässä pohtinut, että mikä tekee kodista kodin. Silloin kun muutin ensimmäiseen omaan kotiin, se ei oikeastaan tuntunut kodilta. Se oli paikka, jossa asuin. Se oli mun kämppä. Sitten muutin kämppiksen kanssa saman katon alle. Se tuntui kodilta. Siellä oli elämää ja vilinää ja vilskettä. Silloin ajattelin, että muut ihmiset tekee kodin. Sitten muutin taas asumaan yksin ja uusi koti tuntui heti kodilta, vaikka olin yksin. Muut ihmiset eivät siis sittenkään tee kodista kotia. Mikä sitten tekee? Onko se tunnelma, näkymät ikkunasta, kiva sisustus vai jokin muu? Jään pohtimaan tätä vielä, koska en osaa vielä kertoa vastausta.
Tai ehkä kodista tekee kodin se, kun siellä on banaanikärpäsiä. Mun kodin vessassa elää yksi banaanikärpänen. On elänyt jo monta viikkoa. Se asuu ehkä peilikaapissa, koska se lennähtää esiin aina kun kaapin oven avaa. Muutaman kerran olen vahingossa melkein nielaissut sen, kun olen pessyt hampaita ja kärpänen on lentänyt naamalle. Odotan, että se kärpänen ryhtyisi vaikka talviunille kohta niin pääsisin siitä eroon.
Kotiasioiden jälkeen voi puhua vaikka kyläilystä. Se on sopiva seuraava aihe tähän. Kylässä käyminen on hassu termi. Joskus sanon että käyn kylässä, vaikka oikeasti käyn vaan yhdessä talossa tai yhden talon yhdessä asunnossa. Ja sitten kun käyn kylillä, käynkin vain yhden kaupungin keskustassa enkä useammassa paikassa. Ja sitten jos joku tulee kylään minun kotiin niin sanon, että kävi vieraita kylässä, vaikka oikeasti ne oli ihan tuttuja. Saatetaan myös käydä ulkona syömässä, vaikka oikeasti istutaan ravintolassa ihan sisätiloissa. Suomen kieli on niin kummallista.
Kävin työhaastattelussa viime viikolla. Työhaastatteluun valmistautuminen on kuin valmistautumista poliisikuulusteluun. En ole koskaan ollut poliisikuulustelussa, mutta kuvittelen silti asioiden olevan näin samankaltaiset. Oman syyttömyyden todistelun sijaan kuitenkin työhaastattelussa yrittää todistaa, että miksi olisi tarpeeksi hyvä tekemään sitä työtä. Työhaastattelut eivät ole niin pelottavia kuin poliisikuulustelut (edelleenkään en tiedä asian todellista laitaa, joten tätä vertausta ei kannata pitää absoluuttisena totuutena). Kuitenkin sitten haastattelun jälkeen tulee huokaistua syvään ja ajateltua, että huhhuh selvisinpäs. Ihan kuin se haastattelusta elossa selviäminen olisi ollut jotenkin epävarmaa.
perjantai 6. syyskuuta 2024
maailmanlopun meininki.
Koska nyt on virallisesti syksy niin voi puhua enemmän syksyjutuista. Esimerkiksi vaikka siitä, että joka vuosi iltapäivälehdissä listataan parhaita kesäkaupunkeja ja ikinä ei kukaan uutisoi, että mihin kaupunkiin kannattaa ehdottomasti matkustaa marraskuussa. Kyllä minusta se olisi uutisoimisen arvoinen juttu, jos joku paikka on oikeasti käymisen arvoinen keskellä sateisinta ja pimeintä syksyä. Onko oikeasti niin, että parasta mitä voi marraskuussa tehdä on pysyä kotona?
Kesäkuussa kirjoitin päiväkirjaani, että kesä ei tunnu kesältä, mutta se ei myöskään tunnu ei-kesältä. Näin kesän päätyttyä voisin kirjoittaa päiväkirjaan tilannepäivityksen, että kyllä se kesä sitten lopulta tuntui kesältä. Kesä oli hyvä. Ehdin tehdä vaikka mitä. Näin monta auringonlaskua ja yhden auringonnousun ja kävin olympiastadionilla Coldplayn konsertissa ja viimeinkin siinä kodin läheisessä lättypaarissa syömässä lettuja (oli hyviä). Ei kai kesältä olisi voinut enempää toivoa.
Kynttilöitä en ole ehtinyt vielä polttaa. Tulitikut loppui kesällä enkä ole saanut aikaiseksi ostaa uusia. Toisaalta se on hyvä juttu. Tuntuu vähän surulliselta polttaa kauniita kynttilöitä, koska sitten ne katoaa. Siinä on kyllä jotain symbolista, sanotaanhan, että kauneus on katoavaista ja silleen. Kynttilöistä sen huomaa.
Keskiviikkona oli niin sankka sumu, että luulin maailmanlopun saapuneen. Aamupäivällä ikkunasta ulos katsoessa en nähnyt viereisen mäen päällä olevia puita ollenkaan ja rannalla kävelyllä en nähnyt koko mäkeä enkä sen enempää järveäkään. Näsinneulakin joutui sumun nielaisemaksi. Tuntuukohan vuoristossa asuvista tältä silloin, kun pilvet ovat niin matalalla ettei vuorten huippuja näe ollenkaan. Tai no, vuorten läheisyydessä asuvat eivät kyllä ehkä pelkää säännöllisesti maailmanloppua. Iltapäivän puolella sumukerros onneksi hälveni ja auringonpaiste tuli kunnolla näkyviin. Lämmintäkin oli, eikä yhtään tuntunut syksyltä. Puissa oli kyllä jo keltaisia lehtiä.
Torstaikävelyllä juuri ennen auringonlaskua ihastelin miten kauniin turkoosilta Näsijärvi näytti. Veden väri ja kauempana seilaavat purjeveneet saivat kuvittelemaan, että kävelin jossain Välimeren rannalla enkä Tampereella. Hassua, miten Tampere voi muutaman päivän aikana tuoda mieleen sekä vuoristot että Välimeren. Kertakaikkisen kansainvälinen tunnelma täällä. Lenkkimaisemat olivat mitä mainioimmat, mutta poluilla kuhiseva ruuhka kyllä laski ikävästi tunnelmaa. Jostain syystä puoli Tamperetta oli iltalenkillä samassa paikassa samaan aikaan. Usein saa lenkkeillä ihan kaksin omien ajatusten kanssa, mutta eilen ei saanut. Kauhean raskasta asua kaupungissa, kun täällä on muitakin ihmisiä.
Ainiin ja Etsijöistä tulee uusi tuotantokausi. Varmaan viikon tärkein uutinen.
torstai 29. elokuuta 2024
kirjakriisi ja saksitut sormenpäät.
sunnuntai 25. elokuuta 2024
ajattelijoista ja keksijöistä.
keskiviikko 21. elokuuta 2024
moi mama, aloitin bloggaamisen.
Mama sanoi, että mun pitäisi alkaa kirjoittamaan blogia. Juuri ennen sitä sanoin ääneen, että on aika hassua että on takaraivo mutta ei eturaivoa ja mietin, että miksi se on ylipäätään raivo. (Ja nyt mietin, että jos joku raivostuttaa ja ottaa päähän, niin ottaako se sinne takaraivoon kun se on se raivo.) Väitin sitten, että ei kukaan lue blogeja enää. Se on varmaan ihan totta. Paitsi mun äiti varmasti lukee mun blogia. Joten tää on nyt sitten vaikka pelkästään mamalle. En tiedä vielä mitä aion kirjoittaa tänne. Ehkä kuulumisia, niinkuin päiväkirjaan, tai sitten arvostelen kirjoja tai tv-sarjoja tai jotain. Tai sitten en kirjoita tänne enää ikinä mitään. Jää nähtäväksi.
Just nyt mietin voiko hanavettä juoda, jos se oli päivällä ruskeeta mutta nyt ihan kirkasta. Siis luultavasti se on kirkasta ja normaalin näköistä eikä se haise miltään. Mulla on nyt vähän flunssa ja nuha ja ehkä en haista mitään muutakaan kunnolla (en voi tietää) ja ehkä näköaistikin huononee, kun tulee kipeäksi. En siis luultavasti uskalla juoda vettä enää tänään. Paitsi että teetä ehkä keitän.
Tein eilen kantarellikastiketta ja siitä tuli hyvää. Laitoin sinne myös soijarouhetta. Söin uusien perunoiden kanssa. En omista vieläkään juuresharjaa, joten pesin perunat sillä samalla tiskiharjalla millä tiskaan paistinpannuja. Valmiit perunat ei maistuneet fairylta. Leivoin myös sämpylöitä, mutta laitoin taikinaan liian vähän hiivaa ja taikina ei juurikaan kohonnut. Tein siis sämpylän makuista rieskaa. Leivonta on siitä hassua, että epäonnistunutkin tuotos voi olla ihan syömäkelpoista ja jopa loistavaa. Paitsi, jos epäonnistuu liivatteen kanssa. Silloin leipomus ei ole mitään muuta kuin epäonnistunut. Kokemusta on.
Keräsin viikonloppuna auringonkukkia, vähän muitakin kukkia ja sieniä. Auringonkukat oli vasta nupulla ja muut kukat oli jo parhaat päivänsä nähneitä mutta sienet oli hyviä. Löytyi tatteja, kantarelleja ja suppilovahveroita ja yksi lampaankääpä, joka ei kotona enää näyttänytkään lampaankäävältä joten se meni roskikseen. Sienimetsässä tuli ihan syksyfiilis. Ja kohtahan se onkin jo syksy. Palataan vaikka silloin, syssymmällä siis, jos palataan ollenkaan.









