maanantai 23. syyskuuta 2024

omenapiirakkakeksejä ja kirjakriisin jatko-osa.

Muutamassa päivässä on tapahtunut taas mahdottoman paljon kaikenlaisia asioita. Olin viikon pois kotoa ja Pasi oli sinä aikana melkein kuollut. Juotin Pasia runsaasti ja se näyttää taas voivan ihan hyvin. Se viihtyy iltapäiväauringossa ikkunalla ja on alkanut kasvamaan lisää. Toivottavasti se pysyy elossa vielä pitkään. Tiedoksi niille, jotka eivät Pasia tunne, että Pasi on basilika. Kasvatin sen itse siemenestä. Kesällä matkustimme Pasin kanssa yhdessä junalla paikasta toiseen, kun se oli vielä niin pieni ettei sitä voinut jättää yksin kotiin. Nykyään Pasi on jo saanut jäädä talovahdiksi kun lähden muualle.

Lauantaina Särkänniemessä oli ilotulitus ja sitä piti tietenkin käydä ihmettelemässä. Tuntui ihan uudelta vuodelta. Ilotulitukset olivat hienoja, mutta ulkona oli kylmä ja se vähän latisti tunnelmaa. Minulla oli päällä kaksi takkia ja sormikkaat. Toppahousutkin olisi varmaan pitänyt olla, että tuulessa ja tuiskeessa olisi selvinnyt palelematta. Ulos lähtiessä en tietenkään muistanut ottaa heijastimia ja pelkäsin jääväni auton alle. Sellainen onnettomuus ei onneksi ollut lähelläkään ja jatkossa muistan varmasti ottaa heijastimen mukaan kun astun ovesta ulos.

Sunnuntaina ajettiin formuloita (minä en ajanut) ja oli taas oikein viihdyttävää kilvanajoa. Voittaja oli kyllä ihan ylivoimainen, mutta se ei haittaa, koska se ei ollut sama kuljettaja joka oli ylivoimainen koko viime kauden. Formulaevääksi tein omenapiirakkakeksejä ja yllätyin, että ne maistuivat oikeasti omenapiirakalle. Sitten tuli vähän tyhmä olo, sillä tottakai jos keksin nimi on omenapiirakkakeksi niin se maistuu omenapiirakalle. Teen samanlaisia keksejä vielä ehkä toisenkin kerran tänä syksynä. Pizzaakin söin, mutta siinä ei ollut mitään mainitsemisen arvoista. Paitsi että täytteenä oli pepperonia, enkä yleensä syö pepperonipizzaa.

Tänään kävin melkein vaateostoksilla. Siksi vain melkein, että sain kyllä kasapäin uusia vaatteita mutta niistä ei tarvinnut maksaa mitään. Sain ilmaiseksi. Kyllä on mukavaa, kun on pikkusisko joka säännöllisesti karsii vaatekaappiaan ja saan sieltä aina uusia vaatteita. Nyt minulla on kahdet uudet housut ja ainakin kuusi uutta paitaa. Täytyy varmaankin hankkia uusia vaatteita myös ihan kaupasta. Tarvitsisin uusia sukkia, sillä melkein kaikissa nykyisissä sukissa on reikiä. Jostain syystä ne hajoaa aina samaan aikaan.

Viime kuun lopussa ollut kirjakriisi oli vasta esimakua tulevasta. Nyt on ihan oikeasti kriisi. Yöpöydällä on vino pino kirjoja ja niissä on pian eräpäivät kaikissa. Yhden laina-aikaa sain vielä jatkettua, mutta muiden en saanut. Yhden kirjan luin eilen loppuun (kirjan nimi on Näin päästin perheeni päiviltä, suosittelen lukemaan). Se oli oikein hauska ja loppu oli varsin yllättävä. Tykkään kirjoista, joiden loppu yllättää. Nyt minulla on kesken Dorian Grayn muotokuva, siitä on vielä yli 150 sivua lukematta ja se pitää palauttaa huomenna. Jos en ehdi lukea sitä loppuun, pitää varmaankin laittaa se uudelleen varaukseen ja toivoa, että saan sen pian uudelleen lainaan. Se harmittaisi ihan tosi paljon, sillä kirja on ollut niin hyvä etten malttaisi keskeyttää sen lukemista viikkokausiksi.




tiistai 17. syyskuuta 2024

kotona ja kylillä.

Sellaista olen tässä pohtinut, että mikä tekee kodista kodin. Silloin kun muutin ensimmäiseen omaan kotiin, se ei oikeastaan tuntunut kodilta. Se oli paikka, jossa asuin. Se oli mun kämppä. Sitten muutin kämppiksen kanssa saman katon alle. Se tuntui kodilta. Siellä oli elämää ja vilinää ja vilskettä. Silloin ajattelin, että muut ihmiset tekee kodin. Sitten muutin taas asumaan yksin ja uusi koti tuntui heti kodilta, vaikka olin yksin. Muut ihmiset eivät siis sittenkään tee kodista kotia. Mikä sitten tekee? Onko se tunnelma, näkymät ikkunasta, kiva sisustus vai jokin muu? Jään pohtimaan tätä vielä, koska en osaa vielä kertoa vastausta.

Tai ehkä kodista tekee kodin se, kun siellä on banaanikärpäsiä. Mun kodin vessassa elää yksi banaanikärpänen. On elänyt jo monta viikkoa. Se asuu ehkä peilikaapissa, koska se lennähtää esiin aina kun kaapin oven avaa. Muutaman kerran olen vahingossa melkein nielaissut sen, kun olen pessyt hampaita ja kärpänen on lentänyt naamalle. Odotan, että se kärpänen ryhtyisi vaikka talviunille kohta niin pääsisin siitä eroon.

Kotiasioiden jälkeen voi puhua vaikka kyläilystä. Se on sopiva seuraava aihe tähän. Kylässä käyminen on hassu termi. Joskus sanon että käyn kylässä, vaikka oikeasti käyn vaan yhdessä talossa tai yhden talon yhdessä asunnossa. Ja sitten kun käyn kylillä, käynkin vain yhden kaupungin keskustassa enkä useammassa paikassa. Ja sitten jos joku tulee kylään minun kotiin niin sanon, että kävi vieraita kylässä, vaikka oikeasti ne oli ihan tuttuja. Saatetaan myös käydä ulkona syömässä, vaikka oikeasti istutaan ravintolassa ihan sisätiloissa. Suomen kieli on niin kummallista.

Kävin työhaastattelussa viime viikolla. Työhaastatteluun valmistautuminen on kuin valmistautumista poliisikuulusteluun. En ole koskaan ollut poliisikuulustelussa, mutta kuvittelen silti asioiden olevan näin samankaltaiset. Oman syyttömyyden todistelun sijaan kuitenkin työhaastattelussa yrittää todistaa, että miksi olisi tarpeeksi hyvä tekemään sitä työtä. Työhaastattelut eivät ole niin pelottavia kuin poliisikuulustelut (edelleenkään en tiedä asian todellista laitaa, joten tätä vertausta ei kannata pitää absoluuttisena totuutena). Kuitenkin sitten haastattelun jälkeen tulee huokaistua syvään ja ajateltua, että huhhuh selvisinpäs. Ihan kuin se haastattelusta elossa selviäminen olisi ollut jotenkin epävarmaa.

perjantai 6. syyskuuta 2024

maailmanlopun meininki.

Koska nyt on virallisesti syksy niin voi puhua enemmän syksyjutuista. Esimerkiksi vaikka siitä, että joka vuosi iltapäivälehdissä listataan parhaita kesäkaupunkeja ja ikinä ei kukaan uutisoi, että mihin kaupunkiin kannattaa ehdottomasti matkustaa marraskuussa. Kyllä minusta se olisi uutisoimisen arvoinen juttu, jos joku paikka on oikeasti käymisen arvoinen keskellä sateisinta ja pimeintä syksyä. Onko oikeasti niin, että parasta mitä voi marraskuussa tehdä on pysyä kotona?

Kesäkuussa kirjoitin päiväkirjaani, että kesä ei tunnu kesältä, mutta se ei myöskään tunnu ei-kesältä. Näin kesän päätyttyä voisin kirjoittaa päiväkirjaan tilannepäivityksen, että kyllä se kesä sitten lopulta tuntui kesältä. Kesä oli hyvä. Ehdin tehdä vaikka mitä. Näin monta auringonlaskua ja yhden auringonnousun ja kävin olympiastadionilla Coldplayn konsertissa ja viimeinkin siinä kodin läheisessä lättypaarissa syömässä lettuja (oli hyviä). Ei kai kesältä olisi voinut enempää toivoa.

Kynttilöitä en ole ehtinyt vielä polttaa. Tulitikut loppui kesällä enkä ole saanut aikaiseksi ostaa uusia. Toisaalta se on hyvä juttu. Tuntuu vähän surulliselta polttaa kauniita kynttilöitä, koska sitten ne katoaa. Siinä on kyllä jotain symbolista, sanotaanhan, että kauneus on katoavaista ja silleen. Kynttilöistä sen huomaa.

Keskiviikkona oli niin sankka sumu, että luulin maailmanlopun saapuneen. Aamupäivällä ikkunasta ulos katsoessa en nähnyt viereisen mäen päällä olevia puita ollenkaan ja rannalla kävelyllä en nähnyt koko mäkeä enkä sen enempää järveäkään. Näsinneulakin joutui sumun nielaisemaksi. Tuntuukohan vuoristossa asuvista tältä silloin, kun pilvet ovat niin matalalla ettei vuorten huippuja näe ollenkaan. Tai no, vuorten läheisyydessä asuvat eivät kyllä ehkä pelkää säännöllisesti maailmanloppua. Iltapäivän puolella sumukerros onneksi hälveni ja auringonpaiste tuli kunnolla näkyviin. Lämmintäkin oli, eikä yhtään tuntunut syksyltä. Puissa oli kyllä jo keltaisia lehtiä.

Torstaikävelyllä juuri ennen auringonlaskua ihastelin miten kauniin turkoosilta Näsijärvi näytti. Veden väri ja kauempana seilaavat purjeveneet saivat kuvittelemaan, että kävelin jossain Välimeren rannalla enkä Tampereella. Hassua, miten Tampere voi muutaman päivän aikana tuoda mieleen sekä vuoristot että Välimeren. Kertakaikkisen kansainvälinen tunnelma täällä. Lenkkimaisemat olivat mitä mainioimmat, mutta poluilla kuhiseva ruuhka kyllä laski ikävästi tunnelmaa. Jostain syystä puoli Tamperetta oli iltalenkillä samassa paikassa samaan aikaan. Usein saa lenkkeillä ihan kaksin omien ajatusten kanssa, mutta eilen ei saanut. Kauhean raskasta asua kaupungissa, kun täällä on muitakin ihmisiä.

Ainiin ja Etsijöistä tulee uusi tuotantokausi. Varmaan viikon tärkein uutinen.






torstai 29. elokuuta 2024

kirjakriisi ja saksitut sormenpäät.

Viime viikolla olin kipeänä ja tällä viikolla en onneksi enää ole ollut. Viime viikolla en saanut mitään aikaiseksi. Makoilin sängyssä ja sohvalla ja lattialla ja luin kirjaa ja katsoin netflixiä. Tällä viikolla olen ravannut keskustassa asioilla ja kirjastossa ja ruokakaupassa ja pitänyt kotona suursiivouksen ja käynyt joka ilta järven rannassa kävelyllä. Viikonloppuna aion nähdä kavereita. En tiedä vielä ketä tai että mitä aiomme tehdä, mutta ehkä nekin selviää vielä.

Tämän viikon valtava kriisin aihe on ollut se, että yhtäkkiä melkein kaikki varaamani syksykirjat ja vihdoin viimeisetkin kesäkirjat saapuivat samaan aikaan noudettavaksi kirjastoon. En tiedä ehdinkö lukea kaikki. Aioin aloittaa niistä kesäkirjoista, mutta aloitankin niistä, joiden laina-aikaa ei voi uusia. Mietin myös, mikä määrä kirjoja lukujonossa on sopivasti. Minulla on nyt seitsemän. Yhtä en varmaan lue, koska siinä oli hahmo nimeltä Putte ja en varmaankaan edes kuudensadan sivun aikana opi lukemaan Puten nimeä ajattelematta jatkuvasti Putte-possun nimipäiviä.

Tiistaina mietin, että jos maailmasta poistettaisiin kaikki paha, niin jääkö sitten jäljelle enää mitään hyvääkään. Että eikö kaikki sitten ole vain neutraalia. Voiko toisen ääripään poistaa poistamatta sitä toistakin? Voiko ilman pahuutta olla hyvyyttä ja löytyykö hyvyyttä vain, jos on pahaa. Ja jos ne hyvät asiat laittaa parhausjärjestykseen, niin onko se vähiten hyvä sitten paha? Kaveri sanoi, että ei ne hyvät asiat katoa mihinkään ja että ei niitä pahoja asioita unohdeta, vaikka niitä ei enää olisi ja hyviä asioita osattaisiin kyllä verrata niihin poistettuihin pahoihin. Enää en tiedä mitä ajatella. Sain aivot solmuun ja päiväkirjan sivut ruttuun kaikesta ajattelusta.

Olen vähän haaveillut uusista hiuksista. Tai en ihan kokonaan uusista. Mutta kuitenkin. Etsin inspiraatiota pinterestistä. Ensin en löytänyt mitään ja epäilin, ettei mikään kampaus varmaankaan näytä hyvältä suorissa hiuksissa. Sitten tuli vastaan vanhempi kuva Jennifer Anistonista ja sillä oli ihanat, pitkät ja suorat hiukset. Aloin heti haaveilemaan, että haluan samanlaiset ja että aivan varmasti näyttäisin sellaisilla hiuksilla yhtä kauniilta kuin Jennifer Aniston. Otan sen kuvan mukaan malliksi, kun menen seuraavan kerran kampaajalle (siis oikealle kampaajalle, en maman saksittavaksi. En ehkä luota tarpeeksi maman hiustenleikkuutaitoihin)

Alkuviikosta tiskasin saksia ja viilsin vahingossa sormenpäät auki. Tuli vain pienet pintahaavat onneksi ja vain kahteen sormeen. En tarvinnut edes laastaria. Seuraavana päivänä leikkasin ruokaa varten sipulia ja varmasti mikään ei ole ikinä tuntunut yhtä pahalta kuin sipulinesteet niissä saksihaavoissa. Lupasin itselleni olla varovaisempi kun seuraavalla kerralla tiskaan jotakin terävää. (Lupasin niin myös silloin joskus, kun leikkasin keittiöveistä tiskatessa sormenpään sillä tavalla auki, että luulin kuolevani verenhukkaan ja kämppis joutui juoksemaan apuun kesken hiustenpesun aivan litimärkänä ja vettä valuvana. Silloin haavalle riitti huuhtelu ja pieni laastari.)



sunnuntai 25. elokuuta 2024

ajattelijoista ja keksijöistä.

Olen taas ajatellut kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, että kun puhutaan suurista ja merkittävistä ajattelijoista niin mitkä ne on ne kriteerit sellaiseksi tulemiseen. Että voisinko minäkin olla suuri ajattelija. Osaan nimittäin (yli)ajatella ja pohtia kaikenlaisia tärkeitä kysymyksiä, kuten sitä, että miksi ihmeessä viikoilla pitää olla numerot. Eikö päivämäärät riitä? No oli miten oli, haluaisin kovasti tietää että onko merkittävän ajattelijan kriteerinä ajatusten määrä vai laatu. Tai siis onko sillä merkitystä, että mitä ajattelee.

Jos joku on viime aikoina hämmästyttänyt, niin se, että levysoittimet keksittiin 1800-luvulla. Minusta ne on aivan liian hienoa teknologiaa ollakseen noin vanha keksintö. Mutta nyt kyllä asiaa googlailtuani ja vähän mietittyäni tulin siihen tulokseen, että eipä se levysoitin taida ihan mikään nykyaikainenkaan juttu olla. Nykyään on spotifyt ja muut ja sepä vasta onkin hienoa teknologiaa. Tästä tuli mieleen termi keksijä. Nykyään ei taideta käyttää sellaista nimitystä kenestäkään. Kaikki on insinöörejä vaan. Taidanpa valmistuessani ottaa keksijän tittelin käyttööni ja kirjoittaa ansioluetteloon ja linkedin-profiiliin, että olen muuten sitten keksijä. Se kuulostaa hienolta.

Leivoin tänään mutakakun. Kun viimeksi sanoin että epäonnistunutkin leipomus voi olla onnistunut, niin mikä mutakakku on, jos ei täydellinen esimerkki siitä. Joku ruotsalainen teki suklaakakkua ja vahingossa kakku jäi aika tosi raa'aksi ja roskiin heittämisen sijaan keksi sille hauskan nimen ja yhtäkkiä kakku olikin täysin onnistunut. Liekö tässä syy siihen, että mutakakku on niitä harvoja leivonnaisia jonka valmistamisessa on mahdotonta epäonnistua. Mun mutakakku ainakin oli onnistunut ja hyvänmakuinen. En omista irtopohjavuokaa niin tein kakun makaroonilaatikkovuokaan. Kulmikas mutakakku oli melkein kulttuurishokki.

Kohta on syksy (viikon päästä jo!) ja aloitin jo siihen varautumisen. Laitoin syksykirjoja varaukseen verkkokirjastossa. Tänä syksynä aion lukea ainakin Frankensteinin ja Harry Potterin. Muutamissa kirjoissa olen varausjonossa sijalla 300 ja ylikin, että ne luen ehkä ensi syksynä tai viiden vuoden päästä syksyllä. Eri vuodenajoille on eri kirjat. Kesällä voi lukea sellaista hauskaa jossa ollaan kesälomalla ja on lämmintä ja kivaa ja syksyllä luetaan kaikenlaista synkempää tai mysteeristä. Luin kyllä kesällä muutaman murhamysteerin. Enimmäkseen kaikenlaista hyväntuulista kuitenkin.

Ps. Lauantaina oli oikea onnenpäivä. Otin ruokaa varten yhden ison valkosipulinkynnen ja kuoren sisällä olikin peräti kolme valkosipulinkynttä! On ehdottomasti paljon hienompaa laittaa ruokaan kolme valkosipulinkynttä kuin vain yksi. Tämä oli melkeinpä jo sen tason onnenpotku, että olis kannattanut laittaa lotto vetämään. En kuitenkaan laittanut.



keskiviikko 21. elokuuta 2024

moi mama, aloitin bloggaamisen.

Mama sanoi, että mun pitäisi alkaa kirjoittamaan blogia. Juuri ennen sitä sanoin ääneen, että on aika hassua että on takaraivo mutta ei eturaivoa ja mietin, että miksi se on ylipäätään raivo. (Ja nyt mietin, että jos joku raivostuttaa ja ottaa päähän, niin ottaako se sinne takaraivoon kun se on se raivo.) Väitin sitten, että ei kukaan lue blogeja enää. Se on varmaan ihan totta. Paitsi mun äiti varmasti lukee mun blogia. Joten tää on nyt sitten vaikka pelkästään mamalle. En tiedä vielä mitä aion kirjoittaa tänne. Ehkä kuulumisia, niinkuin päiväkirjaan, tai sitten arvostelen kirjoja tai tv-sarjoja tai jotain. Tai sitten en kirjoita tänne enää ikinä mitään. Jää nähtäväksi.

Just nyt mietin voiko hanavettä juoda, jos se oli päivällä ruskeeta mutta nyt ihan kirkasta. Siis luultavasti se on kirkasta ja normaalin näköistä eikä se haise miltään. Mulla on nyt vähän flunssa ja nuha ja ehkä en haista mitään muutakaan kunnolla (en voi tietää) ja ehkä näköaistikin huononee, kun tulee kipeäksi. En siis luultavasti uskalla juoda vettä enää tänään. Paitsi että teetä ehkä keitän.

Tein eilen kantarellikastiketta ja siitä tuli hyvää. Laitoin sinne myös soijarouhetta. Söin uusien perunoiden kanssa. En omista vieläkään juuresharjaa, joten pesin perunat sillä samalla tiskiharjalla millä tiskaan paistinpannuja. Valmiit perunat ei maistuneet fairylta. Leivoin myös sämpylöitä, mutta laitoin taikinaan liian vähän hiivaa ja taikina ei juurikaan kohonnut. Tein siis sämpylän makuista rieskaa. Leivonta on siitä hassua, että epäonnistunutkin tuotos voi olla ihan syömäkelpoista ja jopa loistavaa. Paitsi, jos epäonnistuu liivatteen kanssa. Silloin leipomus ei ole mitään muuta kuin epäonnistunut. Kokemusta on.

Keräsin viikonloppuna auringonkukkia, vähän muitakin kukkia ja sieniä. Auringonkukat oli vasta nupulla ja muut kukat oli jo parhaat päivänsä nähneitä mutta sienet oli hyviä. Löytyi tatteja, kantarelleja ja suppilovahveroita ja yksi lampaankääpä, joka ei kotona enää näyttänytkään lampaankäävältä joten se meni roskikseen. Sienimetsässä tuli ihan syksyfiilis. Ja kohtahan se onkin jo syksy. Palataan vaikka silloin, syssymmällä siis, jos palataan ollenkaan.