kotona ja kylillä.

Sellaista olen tässä pohtinut, että mikä tekee kodista kodin. Silloin kun muutin ensimmäiseen omaan kotiin, se ei oikeastaan tuntunut kodilta. Se oli paikka, jossa asuin. Se oli mun kämppä. Sitten muutin kämppiksen kanssa saman katon alle. Se tuntui kodilta. Siellä oli elämää ja vilinää ja vilskettä. Silloin ajattelin, että muut ihmiset tekee kodin. Sitten muutin taas asumaan yksin ja uusi koti tuntui heti kodilta, vaikka olin yksin. Muut ihmiset eivät siis sittenkään tee kodista kotia. Mikä sitten tekee? Onko se tunnelma, näkymät ikkunasta, kiva sisustus vai jokin muu? Jään pohtimaan tätä vielä, koska en osaa vielä kertoa vastausta.

Tai ehkä kodista tekee kodin se, kun siellä on banaanikärpäsiä. Mun kodin vessassa elää yksi banaanikärpänen. On elänyt jo monta viikkoa. Se asuu ehkä peilikaapissa, koska se lennähtää esiin aina kun kaapin oven avaa. Muutaman kerran olen vahingossa melkein nielaissut sen, kun olen pessyt hampaita ja kärpänen on lentänyt naamalle. Odotan, että se kärpänen ryhtyisi vaikka talviunille kohta niin pääsisin siitä eroon.

Kotiasioiden jälkeen voi puhua vaikka kyläilystä. Se on sopiva seuraava aihe tähän. Kylässä käyminen on hassu termi. Joskus sanon että käyn kylässä, vaikka oikeasti käyn vaan yhdessä talossa tai yhden talon yhdessä asunnossa. Ja sitten kun käyn kylillä, käynkin vain yhden kaupungin keskustassa enkä useammassa paikassa. Ja sitten jos joku tulee kylään minun kotiin niin sanon, että kävi vieraita kylässä, vaikka oikeasti ne oli ihan tuttuja. Saatetaan myös käydä ulkona syömässä, vaikka oikeasti istutaan ravintolassa ihan sisätiloissa. Suomen kieli on niin kummallista.

Kävin työhaastattelussa viime viikolla. Työhaastatteluun valmistautuminen on kuin valmistautumista poliisikuulusteluun. En ole koskaan ollut poliisikuulustelussa, mutta kuvittelen silti asioiden olevan näin samankaltaiset. Oman syyttömyyden todistelun sijaan kuitenkin työhaastattelussa yrittää todistaa, että miksi olisi tarpeeksi hyvä tekemään sitä työtä. Työhaastattelut eivät ole niin pelottavia kuin poliisikuulustelut (edelleenkään en tiedä asian todellista laitaa, joten tätä vertausta ei kannata pitää absoluuttisena totuutena). Kuitenkin sitten haastattelun jälkeen tulee huokaistua syvään ja ajateltua, että huhhuh selvisinpäs. Ihan kuin se haastattelusta elossa selviäminen olisi ollut jotenkin epävarmaa.