elämänohjeita autot -elokuvasta.

Voiko animaatiohahmoa ihailla ja pitää roolimallina? Minä taidan jossain määrin ihailla Salama McQueenia ja haluan ottaa siitä mallia elämässä (Autot -elokuva sattuu myös olemaan suosikkielokuvani, että sillä saattaa myös olla merkitystä). Salama McQueen on uskomattoman hienosti rakennettu elokuvahahmo ja minä kerron nyt miksi. Salama McQueen osoittaa, että elämässä pääsee etenemään vain osan matkasta olemalla ylitsevuotavan itsevarma ja joskus jopa tuskallisella tavalla röyhkeä. Se ei kuitenkaan riitä. Saavuttaakseen ruutulipun ensimmäisenä tarvitsee olla sopivassa suhteessa myös nöyrä ja periksiantamaton. Täytyy olla vähän epäitsekäs ja asettaa muiden tarpeet omien edelle.

Autot -elokuva opettaa, että vain itseään ajattelevista voittajista ei tule sankaria. Lopulta sankariksi kruunataan se, joka välittää ympärillään olevista. Voittaja on vain voittaja, mutta aidosti hyvistä tyypeistä tulee legendoja. Toisin sanoen: ole Salama McQueen, älä Jasu Juntti.

Verrataanpa Autoja vaikkapa Leijonakuninkaaseen, joka on myös yksi suosikkianimaatioitani. Siinä on leijonapojan hieno kasvutarina lapsesta aikuiseksi, mutta opettaako se katsojalleen mitään muuta kuin sen, että hankalasta lapsuudesta huolimatta voi silti olla isona kuningas? Hyvin harvoista lapsista tulee isona kuninkaita. Useammista lapsista tulee isona urheilutähtiä tai maailmanmestareita tai muita menestyjiä. Siispä Salama McQueen parempi roolimalli, sillä se opettaa todennäköisemmin oikeasta elämästä. 

Minusta ei ole kovinkaan suuri ihme, että Autojen suurimpana fanina löysin itseni yhtenä sunnuntaina katsomassa formuloita ja että koukutuin siihen ensisilmäyksellä. Minulle Autot taisi olla portti moottoriurheilun pariin. Jokainen formulaviikonloppu tuntuu Autojen jatko-osalta. Leijonakuninkaasta en koskaan kehittänyt itselleni sellaista pakkomiellettä, että istuisin edelleen joka lauantai-ilta television ääressä katsomassa Avaraa luontoa. 

Omaksuin kai alitajuntaisesti luonnontieteilijän sijaan moottoriurheilun niin vahvasti osaksi omaa persoonaa, että lähdin opiskelemaan teknistä alaa ja menin mukaan kouluprojektiin, jossa rakennettiin oma formula. Se kokemus tiputti minut jostain autonrenkaan muotoisista pilvilinnoista takaisin maan pinnalle ja huomasin pian, että autoala ei olekaan ihan kuin Autot -elokuvien Syylari City. Uusi kiiltävä maalipinta, tavallisten mustien renkaiden tilalle vaihdetut valkokylkiset renkaat ja loraus biopolttoainetta tankissa ei riitä mihinkään. Ehei ei sinne päinkään. Jatkossa pysyttelen suosiolla katsojan roolissa ja jätän auton tuunaamisen suosiolla oman elämänsä Luigeille ja Guidoille.

Olen kuluttanut aika pitkän tovin elämässäni yksittäisen animaatiohahmon ja elokuvan analysoimiseen ja vähän myös elokuvan esittämän elämän omaksumiseen. Pitäisi kai siirtyä elämässä eteenpäin ja analysoida seuraavaksi jotakin toista elokuvaa. Shrek voisi olla hyvä vaihtoehto. Vielä ei ole sen aika. Olen kuitenkin aikuinen ja aikuisuuden parhaisiin puoliin kuuluu se, että voi tehdä ihan mitä tahansa, vaikka sitten ottaa mallia puhuvasta punaisesta autosta vuosi toisensa jälkeen. Niin minä aion tehdä. 

Taidanpa muuten katsoa Autot -elokuvan pitkästä aikaa. Ehkä myös Leijonakuninkaan. Ainakin Autot.